Helsingin Sanomissa (13.2.2018) oli haastattelu itävaltalaisesta elokuvaohjaajasta  Michael Haneke’sta. Haastattelussa hän mainitsee, että tekee elokuvia vain siitä, mitä itse on kokenut. Jäin pohtimaan taiteentekijänä tätä ajatusta. Pystymmekö koskaan irrottautuman täysin lähtökohdistamme? Mitä on taide ilman kokemusta? Irrationaalisesti mahdoton?

Helmikuinen näyttelyni Helsingin taidelainaamon galleria Arthurissa kertoi sopeutumisesta. Sopeutumiseen liittyy vahvasti kokemus, koettu maailma. Teen taidetta siitä, mitä itse koen sekä mitä olen kokenut. Sopeutumiseen liittyvä prosessi koskettaa meitä joka tapauksessa.

Paluumuuttajana voin todeta, että sopeutuminen koskettaa syvemmin kaikkia näitä paluumuuttajia tai maahanmuuttajia, jotka joutuvat vapaasta tahdosta tai vasten tahtoa muuttamaan maasta toiseen. 

Mutta miksi ylipäätänsä pitäisi verrata sopeutumiskokemuksia kantasuomalaisen tai maahan/paluumuuttajan välillä? Käytännössä tämä vastakkaisuus haastaa ajattelemaan, kokeilemaan, pysähtymään. Parhaimmillaan se herättää runsaasti lisäkysymyksiä, ja sitä sitten molemminpuolin. Sopeutuminen kun ei aina ole sitä mukavaa ja leppoisaa prosessia.

Avajaistunnelmissa yhdessä yhdessä ystäväni Leena Kärkkäisen kanssa

Haneke’n elokuvat on minulta jäänyt katsomatta. Helsingin Sanomien perusteellisen kannanoton takia aion katsoa näistä jokaikisen. Varsinkin viimeinen elokuva, Happy End herätti mielenkiinnon, koska sitä pidetään maahanmuuttajaelokuvana. Kiinnostavaksi sen tekee kun elokuvaohjaajan Michael Haneke’n mielestä taas näin ei ole. Sopeutumista sekin?